”Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus. Kaikki kasvaa, lapset varttuu virheist oppii Ja kokemust karttuu”, lauloi Pikku G vuonna -2003 julkaistussa albumissaan ”Räjähdysvaara”. Elettiin aikaa, jolloin nuoret saivat olla vielä nuoria.
”Emme saa antaa pelolle valtaa” hoettiin kansalaisille, kun ensimmäiset maahanmuuttajien tekemät raiskaukset ja murhat tulivat esille.
Mediaa kiellettiin kirjoittamasta asioiden oikeilla nimillä ja tekijän kansallisuutta ei saanut mainita.
Tosiasia oli se, että kansa oppi nopeasti lukemaan rivien välistä, että espoolainen miesraiskaaja ei ollut todellisuudessa espoolainen mies, vaan Espoossa asuva kolmansista maista tänne paremman elämän toivossa saapunut. ”Ahmetti” tai ”Muhametti” on saapunut maahamme kuultuaan Suomen olevan koko maailman globaali sosiaalitoimisto. He kiitollisena kaikesta saamastaan huolenpidosta sylkevät päällemme, nauravat partaansa meidän hyväuskoisuudelle ja hyvyydelle. Samaan aikaan lapsemme ovat kärsijöinä. Kouluissa vallitsee pelon ilmapiiri. Koulukiusaamista ei ole enää se on muuttunut kouluväkivallaksi, jossa aseina käytetään astaloita, puukkoja ja pesäpallomailoja. Uhrit joutuvat jäämään kotiin, jotta tekijät voivat mennä kouluun. Jos perhe puuttuu asioihin, perhe joutuu uhkailun ja ilkivallan kohteeksi.
Poliisilla on arkistot täynnä tutkittavana maahanmuuttajanuorten tekemiä rikoksia. Väkivaltaa, taponyrityksiä, huumerikoksia, raiskauksia, ilkivaltaa ja monta muuta. Poliisi on voimaton, Lastensuojelu on voimaton. Nuorisokodit ovat täynnä huonosti voivia lapsia ja nuoria.
Eikö prioriteetti numero yksi ole huolehtia omien lastemme hyvinvoinnista turvallisuudesta ja ratkoa omien nuortemme ongelmia? Niissä on varmasti ihan tarpeeksi. Kuka tämän hulluuden maksaa? Me veronmaksajat! Kuka tästä kaikesta kärsii eniten? Meidän suomalaisten äitien ja isien lapset ja nuoret.
Herra varjele Suomen kansaa!
Amen.
(Kuva: iStock)
